Sysmäläisen Arttu Hulikkalan voimauttava tarina viikko ennen alkukesän valmistumispäivää pysäytti minut (IS 28.5.2023). Seiskaluokalla itsemurhaa yrittänyt Arttu pääsi ylioppilaaksi ja todisti ennenkaikkea itselleen pystyvänsä ja osaavansa. Artusta on helppo olla ylpeä. Tarinassa korostui myös pienten koulujen vahvuudet sekä vapaan sivistystyön oppilaitosten merkitys. Vastaavan voimauttavan oppimistarinan ansaitsisi jokainen tukea tarvitseva nuori.
Tarinan taustalla on kuitenkin muistutus siitä, että oppimisen tuki ei ole vielä täydellistä ja sen kehittämistä tulee jatkaa.
Viime vaalikauden suurin koulutuspoliittinen parannus oli oppivelvollisuusiän pidentäminen. Se tarkoittaa käytännössä maksuttomuutta, tuen ja ohjauksen lisäämistä sekä ennenkaikkea vapaan sivistystyön vahvistamista. Kansanopistojen pitkät linjat valittiin ottaa mukaan oppivelvollisuuden piiriin. Ajattelen, että koulutuksen saavutettavuuden eteen oppivelvollisuusiän pidentäminen oli merkittävä edistysaskel. Se ei kuitenkaan vielä riitä turvaamaan lähikouluja ja päiväkoteja. Koulutus periytyy edelleen 2020-luvun Suomessa, eli meillä on myös ylisukupolvista pahoinvointia. Siksi tämänkin hallituksen tulisi tarttua kouluja keskittävään kehitykseen vieläkin hanakammin.
Muutama viikko Artun pysäyttävän haastattelun jälkeen julkaistiin myös hallitusohjelma.
Koulutukseen liittyvien kirjausten isoa kuvaa tulen tukemaan mielelläni. Peruskoulujen arkea on rauhoitettava, tuotava tolkkua kännyköiden käyttöön ja tuen tarpeisten lasten oikeuteen oppia. Lisäksi hallitusohjelma ja sen resurssit jatkavat peruskoulujen tasa-arvoa tukevaa rahoitusta, tutkimuksen ja kehittämisen resursseja sekä tukeen panostamista. Uusi ohjelma tulee jatkamaan myös Keskustan avausta pienten lasten opinpolun tarkastuspisteestä toisen asteen luokan loppuun. Sitä kirjausta tervehdin erityisen odottavasti.
Hallitusohjelman koulutuspolitiikan murhe on se, että paperi tarjoaa paljon lupauksia, mutta vähän rahaa toteuttaa niitä. Myös pääministeri Petteri Orpon korostama koulutuksen erityissuojelu loppui lyhyeen, sillä kuntien valtionosuusleikkaus tulee osumaan varhaiskasvatukseen ja peruskouluun, ammattikorkeakouluista säästetään 100 miljoonaa euroa, jatkuvan oppimisen resursseja leikataan ja vapaan sivistystyön resurssit romutetaan.
Koulutus ei ole hallitusohjelman massaleikkausten kohteena, jonka vuoksi muutamien miljoonien niistäminen pieniltä toimijoilta näyttäytyy pelkkänä ideologisena keinona vähentää sivistystyön tarjontaa erityisesti maaseutupaikkakunnilla ja perinteisten opinpolkujen ulkopuolella. Kansalaisopiston ja aikuislukion kursseja opettaneena tunnistan hyvin, miten vapaasta sivistystyöstä leikkaaminen on leikkaus syrjäytymisvaarassa olevilta nuorilta, vielä kielitaidottomilta maahanmuuttajilta ja ikäihmisten oppimisesta. Haavoittuvilta ryhmiltä sivistyksellisten oikeuksien vieminen on turvallisuuspoliittisesti ja kotoutumisen kannalta erikoinen ratkaisu. Toivon hallituksen vielä arvioivan vapaan sivistystyön leikkauksia uudelleen. Artunkin tarinassa juuri vapaan sivistystyön oppilaitos tuntui ratkaisevalta käänteeltä.
Kaikkein suurin pelkoni liittyy siihen, että hallitusohjelman kirjaus sekä lukion että ammatillisen koulutuksen rahoitusmallien avaamisesta johtaa koulujen ja rahoituksen keskittämiseen ja perusrahoituksen vähentämiseen. Tällainen rakenteellinen kehittäminen on ollut kokoomusjohtoisessa hallituksessa aina tyypillinen tapa toimia.
Aion tehdä töitä sen eteen, että myös pienten koulujen arvo tunnistetaan. Sivistyksen tulee olla jatkossakin jokaisen oikeus, eikä vain harvojen etuoikeus.
Kirjoitus on julkaistu Itä-Hämeen kolumnipalstalla 27.7.2023